100,2

Tämän päiväinen tentti meni ihan päin persettä, eli uusintakoe odottaa.. Olisi pitänyt lukea enemmän eilen. Koulu motivaatio on vain näin lomapäivien lähetessä tosi alhainen.

Otin pienet päikkärit ja yritän nyt heräillä jo toisen kahvikupillisen avulla. Söin eilen raejuustoa illalla, ja aloin katsomaan että miten tuo iso rasia on jo tyhjä?? Kissathan sen oli käyneet vetämässä naamaansa kun jätin sen pariksi minuutiksi pöydälle, arg! Kissat painostavat siisteyteen..

En ole syönyt tänään vielä mitään, ja mietin juuri, mitä haluaisin syödä. Ei ole kummemmin nälkä, mutta pelkään yllättävää ahmimiskohtausta jos en syö jotain. Hm. Täysjyväpastassa on 340kcal/100g keittämättömiä! Hemmetti, pitää näköjään luopua pastasta. Haluaisin muutenkin käydä keittiön läpi, kaikki kaapit yksi kerrallaan, ja ylipäätään miettiä mitä sieltä tulen enää käyttämään, en halua tunkea kaikkea paskaa sisälleni enää!

Tunnen kaipaavani jonkinlaista tiettyä dieettiä tai ajatussuuntaa ruuan suhteen, vaikka yritän nyt ottaa mahdollisimman rennosti laihdutuksen (joku muukin varmaan lukenut niitä mahtavia "lopeta laihdutus niin laihdut" -soopia?) En tosin usko mihinkään atkinseihin ja vastaaviin, joten en oikein tiedä, KUINKA kuuluisi syödä. Tuntuu että jos selvittäisin sen itselleni, tämä olisi helpompaa. Nyt vain istun keittiössä kannettavan kanssa, otan vitamiineja ja mietin, mitä uskaltaisin syödä. Kuivaa.

Minulla on aina ollut vaikea viha-rakkaussuhde ruokaan. Pidän syömisestä, kaiken paskan tunkemisesta sisääni, ja turpoan kuin pullataikina. Jos alan ajatella syömistä ja itseäni, vihaan ulkonäköäni, ja alan vihata ja pelätä ruokaa. Toisin sanoen, jos alan yrittämään laihdutusta, tuntuu, etten uskalla syödä ollenkaan. Ruoka on vihollinen. Sitten istun päivät pitkät keittiössä syömättä ja miettimässä ruokaa, kunnes ratkean ahmimaan ja kaikki alkaa alusta. En osaa syödä normaalisti. En uskalla syödä normaaleja annoksia, joilla normaalit ihmiset pysyvät tietyissä, hoikissa mitoissa, vaan pelkään normaalin lautasmallin aterian suistavan minut kamalaan lihavuuteen.

Kun syön, syön järkyttäviä määriä huonolaatuista ruokaa, nopeasti, kuin salassa itseltäni. Olen miettinyt sitä joskus, että se johtuu ehkä siitä, kun koko ala-asteeni ajan äiti yritti saada minut laihduttamaan, vertasi minua muihin luokkani tyttöihin, ja joskus itkikin sitä, miten ruma olen. Opin silloin syömään piilossa, sillä äidin ruokapöydässä vainosi sekä äidin että isän vinkit: "älä ota lisää, et mahdu kohta ovesta pihalle", "onko sinun pakko ottaa noin iso annos", "meidän ruuilla et kyllä noin liho, mikä sua vaivaa?!". En koskaan ole tuntenut kelpaavani vanhemmilleni. Aina jos olen yrittänyt puhua äidille lapsuudestani, hän puuskahtaa, että "sinä se muistat aina vain huonot asiat, miksi ajattelet aina noin negatiivisesti??" ja asia jää siihen. Jos yritän puhua hänelle siitä, miten helposti isä suuttui kun olin pienempi tai kuinka tämä saattoi huitaista kiukuksissaan, aina sama vastaus. Että muistan vain huonot puolet, en hyviä, olen kamala kun väitän tuollaista, sillä meidän perheessähän ei olla edes sossupummeja, hieman köyhiä vaan, eikä kukaan edes juo. Meillähän ollaan urheilullisia, kaikki laihoja, paitsi sinä.. ja taas keskustelu kääntyy minun syyttämiseeni. Tadaa!

Tulipa paljon asiaa menneisyyden haamuista.. Kirjoittelen illalla lisää syömisistä.